Äidit suojelevat lapsiaan. Lapsia, joita kuunkierron kanssa, samaan tahtiin sydämen lyöntien ja meren aaltojen kanssa, kantavat kehossaan, synnyttävät, ravitsevat, hoitavat, kasvattavat. Se on äitiyden syvin olemus. Se ei ole varmasti tehtävistä helpoin mutta varmasti palkitsevin. Se on elämänikäinen sitoumus, jonka varrella yltää äärimmilleen, kaikkensa tehden, viimeisen kivenkin kääntäen, jos voi sillä suojaa suoda sen tekee, kaiken uhkan torjuen.  

Jokainen äiti, jonka lapsella on elämässään suuri vaikeus, olkoon se vaikka vamma tai sairaus, olkoon se vaikeudet johon lapsi on joutunut tai jokin muu sellainen asia, jonka olemassaoloa ei pysty välittömästi poistamaan tai muuttamaan, vaikka se silloin toisi lapsen elämään suuren helpotuksen, tuntee kysymyksen, joka silloin tulee väistämättä mieleen: Onko tämä sellainen kivi, jota en enää voi kääntää? Onko tämä se kivi, jota hennot käteni eivät enää torjuisi?

Äidit maailman lapset kantavat. Äidit heidät kehossaan jo ensihetkestä lähtien tuntevat. Vielä hetki sitten, hauras toive, vain tuulena puiden latvoissa, pian jo sylissä, rinnoilla. 

Äidit ruokkivat, kasvattavat, kaitsevat. Kuka puolison kanssa, kuka suku ja ystävät turvanaan, kuka aivan yksin, omin voimin, ja kuitenkin jotakin kaiken yllä, joka auttaa jaksamaan.

Äiti tuntee sen; lapsen haavan omassa kehossaan, lapsen surun ja tuskan kipuna omassa sielussaan. Kun lapsi iloitsee tai tuntee riemua, äidin katseessa loiste, sydämessä asti suuri onnen tunne.

Me vaalimme, me hoidamme. Me olemme tukena, me kuuntelemme. Rakastaen lasta kuin Äiti Maa. Koskaan luovuttamatta. Koskaan periksi antamatta. Aina uskoen. Aina luottaen. Aina ihmeitä tehden. 

Kasvamaan vastuuntuntoon vallankäytön sijaan. Tuntemaan iloa siitä että voi antaa. Ja mitä saakin, ja mitä ottaa, voi sen myös takaisin antaa.

Valaen voimaa, valaen rohkeutta. Opettaen kunnioittamaan ja tuntemaan kiitollisuutta siihen vahvaan ja voimakkaaseen. Turvaan.

Se on aurinko ja maa ja humisevt metsät ja niityt; maailman keuhkot, sen hiljaiset hengähdykset.  Se on kallio ja meri, maailman kohtu. Kaiken alku, kaiken voima kaiken lohtu.

Se on perhonen niin hento ja hauras. Hennoin siivin se lentää sinne, minne on pääsy vain niille, jotka uskovat ja toivovat ja elävät unelmille.

Me emme omista lapsia. Me saamme heidät hetken sylissämme kantaa, helliä heitä ja rakastaa. Kätemme, joka juuri hiuksiaan silitti, pian jo heiluttaa heille ja toivottavaa hyvää matkaa. Vain näkemiin, ei koskaan hyvästi. Toivomme, että kaikki tarpeellinen tuli sanotuksi, kaikki tarpeellinen tehdyksi. Hieman hämillämme oivallamme, että mitä heille opetimme, he opettivat enemmän meille.

Me emme omista maata. Olemme täällä hetken vain vieraillaksemme. Miksipä ei sitä aikaa tekisi hyvää. Tuntisi suunnatonta kiitollisuutta ja rakkautta, että saimme tulla vierailulle.  

Äiti Maa

Rakastaen, kunnioittaen, Sinua palvoen

Naomi